Puoli vuotta ennen naimisiin menoa
Syksyllä 1935, likellä puolta yötä, isäni kirjoitti äidilleni pitkän, koskettavan kirjeen.
Helvi on vielä Helsingissä töissä, Alkoholiliikkeen kirjanpitäjänä. Olihan äiti jo
kahdenkymmenen viiden vanha.
Isää vaivasi yleinen saamattomuus. Hän oli ollut koko syksyn huonossa kunnossa, oli käynyt lääkärissäkin, joka oli ehdottanut ruokajärjestyksen muuttamista. Ja vanha katarri oli taas uusiutunut. Olo oli sekä ruumiillisesti että fyysisesti “puolenoloisessa”
kunnossa, paino oli pudonnut rankasti ja henkisen vireyden laskukin koetteli isää.
Kilpailu oli vienyt kannattavuuden sellaiseksi, että hän näki sen jo hyvin “tummalla puolen”, niin kuin hän sattuvasti sanoi.
Nuori toimitusjohtajuus ei tuota tuloksia - sellaisia joita pitäisi saada. Se kummittelee aamusta ja illasta eikä anna hetken rauhaa.
Välit isäukon kanssa eivät ole eivätkä kai enää tulekaan sellaiseksi kuin muiden isäin
ja poikain välillä tulisi olla. On ikään kuin joku näkymätön olisi astunut meidän väliin
eikä se anna enää syntyä sitä suhdetta, joka ymmärtäisi toisen puutteet ja heikkoudet
vaan päinvastoin ilmenevät päivä päivältä yhä räikeämpinä. Syynä asian tällaiseen kulkuun on ukkoraukan suuri heikkous tuliliemeen ja sen liian pitkälle mennyt vaikutus. Kun ukko on ottanut, on hän minulle aivan vieras ihminen, jota kohtaan tunnen välistä sääliä, välistä jotain sellaista, jota en uskalla itsellenikään tunnustaa.
Voit kuvitella elämän tällaisessa ilmapiirissä. Ainoa sovittava ja minua tähän sitova suhde on äidin ja minun välillä. Ellei jotakin sellaista olisi, lentäisin päätä pahkaa
täältä minne hyvänsä, saman tekevää minne, kun vain pois. - - - En enää pitkälti tunnu jaksavan tätä henkistä painostusta kestää, se kun välistä tuo mukanaan suoranaista
fyysillistä heikkoutta, käteni ihan vapisevat. En tätä ole kirjoittanut valittaakseni vaan
tunnen tarvetta saada uskoa tämä sieluni ahdistus. Äidilleni en siitä ole sanonut mitään, sillä tunnen sen koskevan häneen liian kipeästi. Hän koettaa ja jaksaa ymmärtää vielä isääni, jota minä en pysty tekemään.”
Lopuksi on muutama rivi liikkeen nuorista apulaisista, joista jo kolmas on menossa avioon. Haikeutta, ehkä jo omalta kohdaltakin, ja se “naiivi onnellisuuden häivä”,
joka paistaa vihittävän naapurin touhuista, kun hän viimeisenä ostoksenaan osoittaa
kalansiivouslautaansa…
Helville hän toivottaa pikaista parantumista niistä “taudiniduista”, joista Helsi edellisessä kirjeessän mainitsee. “Kipeänä on kenkku olla”, rohkaisee hän morsiantaan. Tervehdyksenä lukee Yours Ossi…
Isän sotavuodet
Veljeni ja minä synnymme juuri sodan alla. YH alkaa jo lokakuussa 1939 ja isä jää
rintamalle kun palo alkaa marraskuussa.
Isäni on keväällä täyttänyt 29 vuotta. Sotaan hän lähtee reservin luutnanttina, talvisodan jälkeen hänet ylennetään kapteeniksi. Talvisotaan hän osallistuu Laatokan koillispuolella, jatkosotaan 1941 - 1944 hän toimii raskaan patteriston 28 tykistökapteenina ja huoltopäällikkönä. Hän osallistuu taisteluihin Pälkjärvellä, Ruskealassa, Sortavalassa, Rautlahdella sekä Aunuksessa. Hän on mukana myös
Tsokkilassa, Nuosjärvellä, Kaskesniemessä, Matrossassa, Polovinassa, Vilgassa
ja Äänislinnassa (nyk. Petroskoissa). Hän osallistuu myös Syvärin ylitykseen ja on mukana Juksovassa, Gorassa ja Ostassa.
“Kolmannen kerran Syvärin ylitykseen ryhdyttiin lokakuun alussa 1941. Tällä kertaa
vahva tykistötuli tuki ylitystä. Miehistöä oli väsymyksen lisäksi arveluttanut leveän virran ylittäminen ilman riittävää tulisuojaa. Tykistön tulivalmistelun jälkeen Syväri ylitettiin kuitenkin ilman merkittävää vihollisen vastarintaa. - - - Tiedustelutietojen mukaan alueelle keskitettiin Siperiasta saapunutta tuoretta neuvostodivisioonaa, joka tuli Taka-Baikalilta ja oli valiojoukon maineessa. Kyseessä oli venäläisten ensimmäinen vastahyökkäys Syvärillä. — Suomalaiset ryhmittyivät puolustuksen linjalle Osta-Gora. Torjuntataistelut riehuivat kymmenen päivän ajan, — Taisteluja
käytiin erittäin ankarissa olosuhteissa: pakkasta oli joulukuussa jopa -40 astetta. Goran
kylä saatiin vallattua kiivaiden taistelujen jälkeen tammikuun alussa 1942.”
Näin kerrotaan kenraalimajuri Talvelan VI armeijakunnan lohkolta, alueelta jolle
isänikin osallistui.
En saa isältäni koskaan kuulla näistä asioista.
Hankin Kansallisarkistosta kantakortin ja päällystökortin, joissa mainitaan myös hänen vieraitten kielten taitonsa. Siinä kerrotaan että kielet ovat ruotsi, saksa ja englanti. Venäjäkin siinä on himmeänä, mutta jostain syystä se on poispyyhitty.
Ensimmäisestä maailmansodasta voimakkaan kehityksen aikaan
Autojen alkaessa ilmestyä Suomen maanteille Pohjois-Savon Rautakauppa perusti
myös auto-osaston ja korjaamon. Jo vuonna 1924 toiminimelle tuli Ford-autojen
edustus. PoSaRaan laitettiin myös lasi- ja porsliiniosastot, urheiluosasto, radio- ja
moottoriosasto ja myöhemmin rakennus- ja tehdastarvikkeet. Vuonna 1936 perustettiin Varkauden myymälä ja talvisodan aattona avattiin tytärliike Pieksämäellä.
Sotien aikana liikkeen palvelumahdollisuuksiin tuli rajoituksia, kun tavaroiden saanti
ja kuljetukset vaikeutuivat. Henkilökuntaan kuuluvista miehistä 2/3 oli sotatoimissa, ja jopa varastossakin käytettiin naistyövoimaa.
Talvisodan aikaisessa Kuopion pommituksessa tuhoutui liikkeen päämyymälä Maaherrankadun ja Kauppakadun kulmauksessa perustuksiaan myöten. Palaneen talon paikalle rakennettiin yhtiön uusi liikerakennus.
Kuopionkin puutaloidylli alkoi sodan jälkeen väistyä suurten kerrostalojen tieltä ja PoSaRalla oli melkoinen osuus tähän rakennustyöhön. Neljäskymmenesyhdeksäs toimintavuosi vuonna 1956 merkitsi uuden rajapyykin saavuttamista, sillä silloin myynti ensimmäisen kerran ylitti miljardin Suomen markan rajan. Henkilökunta oli kasvanut 5 työntekijästä 130:een.
Seuraavana kesänä, 50-vuotisjuhlavuonna, avataan toinen myymälä Puijonkatu 29 sijaitsevassa talossa.
Vuonna 1966 avataan H-tavaratalo. Samana vuonna lopetetaan Puijonkadun myymälä.
H-tavaratalo sijaitsee Carlsonia vastapäätä, Haapaniemenkadun ja Kauppakadun kulmassa. Siellä on muun muassa iso talousosasto, jossa itsekin muistan käyneeni.
PoSaRaan läheiset sukulaisuussuhteet omaavassa Savon Pussitehdas Oy:ssä jatkuu
toiminta myös.
Viime vuosisadan alussa, ukin aloittaessa toimintansa, toiminta- ja palvelumahdollisuudet olivat vaatimattomat. Esimerkiksi autoja ei ollut, vaan rautakaupalla oli neljä hevosta, joilla kuljetettiin suuremmat tavaraerät asiakkaille ja hevosilla suorittivat kauppamatkustajat pitkät kierroksensa.
Työajat olivat pitkiä, alkuun 10 tuntia, aamuseitsemästä iltaseitsemään.
Juuri ennen Suomen itsenäistymistä siirryttiin 8-tuntiseen työpäivään.
Aikanaan paloivat kaasuvalot ja tavaranäyttely oli varsin suppea. Kattoon ei tavaroita
enää ripustettu vaan niitä varten oli seinämillä telineitä, joissa oli lapioita varsineen ja
ilman, rautakankia, maitoastioita, aseita. Kesäisin oli myymälän seinänvierustoilla pitkät rivit maalaisten koreja, kontteja ja vanerisia matkalaukkuja, joita maalaisasiakkaat kävivät laivaan mentässä hakemaan. Talvisin oli taas liikkeen pihalla
maalaisasiakkaiden hevosia.
Maalaiset muodostivatkin aikoinaan huomattavan asiakasryhmän, sillä maaseudulla oli harvassa rautatavaroita myyviä kauppoja.
Jo kadonneen asiakasryhmän muodostivat niin sanotut laukkuryssät eli reppurit, jotka
myytyään omat kauppatavaransa täällä sisämaassa veivät mennessään Vienan-
Karjalaan rekiterästä, narua, hevosenkenkiä ja muuta, ja myivät ne sitten omilla
seuduillaan.
Varsinkin Kuopion talvimarkkinoiden aikaan tammikuussa, jotka minäkin muistan
40-luvulta hyvin, olivat vienankarjalaiset suurin joukoin liikkeellä vuosisadan alkupuolella. He toivat “seltiä”, jäädytettyjä silakoita ja veivät mennessään rautakauppatavaraa rajan taakse vietäväksi.
Rakennustarvikkeiden myynti näytteli vuosisadan alussa vaatimatonta osaa.
Monet rakennusaineet odottivat vielä keksimistään. Sementti myytiin tynnyreissä, joiden vetokyky oli 170 kiloa. Vesijohtotarvikkeita, väriaineita ja maatalouskoneita
myytiin niitäkin suhteellisesti enemmän vuosisadan alkupuolella, kun alan erikoisliikkeitä ei ollut paikkakunnalla. Lasi-, posliini- ja taloustavarat tulivat
merkittäväksi kauppatavararyhmäksi 30-luvulla.
70-luvun alussa, isäni täyttäessä 60, rautakaupat alkoivat olla todellisia tavaratalotyyppisiä ostoskeskuksia. Artikkelivalikoimat käsittivät jopa 30 000 eri
nimikettä.
Varsinainen rautaosasto oli yleiskeskus, jossa valtaosa alan tavaroista oli saatavissa:
siellä olivat rakennustarvikkeet, työkalut, maalaustarvikkeet, erilaiset koneet, moottorit, urheilutarvikkeet. Talousosastolla oli taloustarvikkeet, jääkaapit, pölynimurit, pesukoneet, taidelasi, lahjaesineet. Tukkuosastolle oli taas keskitetty
jälleenmyyjille tapahtuva myynti- ja auto-osasto, joka välitti niin autoja, traktoreita,
moottoripyöriä kuin varaosia. 70-luvulla myytiin muun muassa Sisua, Leylandia, Rovereita sekä Plymouthia, sekä Continental- että Normag-traktoreita. Auto-osaston
myymälässä olivat myös aseet sekä ampuma- ja sähkötarvikkeet.
Samana keväänä kun kirjoitin ylioppilaaksi, isäni oli ostanut suuren, amerikkalaisen Plymouth Plazan. Kuopion kokoisessa kaupungissa kellertävän värinen auto oli 50-
luvulla aikamoisen ihmetyksen aihe. Minua se jotenkin hävetti, johon isäni tokaisi:
“Sehän on ihan paskan värinen ja määkii kuin pässi”.
60-luvulla tulivat jo trukit siirto- ja nostotehtäviin. Ero oli tietysti valtava. Ajan vaatimukset pakottivat suunnitelmallisiin uudestijärjestelyihin ja rationalisointiin.
Rauta-ala alkoi mennä huimasti eteenpäin.
Myös ennakkoluuloton yhteiskunnallinen vaikuttaja
Sen lisäksi että PoSaRasta tuli 40-luvun lopulla maakunnan suurin rautakauppa,
Osmo Vartiainen oli näkyvä ja kuuluva hahmo monessa muussakin toiminnassa.
Isäni oli Kirjapaino Savon johtokunnassa, Rautakonttori Oy:n hallintoneuvoston puheenjohtaja, Pohjois-Savon ammattioppilaitoksen liittovaltuustossa, Kuopion kaupungin sähkölaitoksen johtokunnassa, Kuopion kaupunginhallituksen Kansallisen kokoomuksen jäsen lähes 20 vuotta.
Ja niin edelleen ja niin edelleen.
Alankomaiden kunniakonsulin arvon hän sai 1948, kauppaneuvos hänestä tuli 1962.