Isoisäni isä on Leander Vartiainen, räätäli ja kauppias, joka syntyy Tuomaanpaikalla Kaavilla vuonna 1856. Talonpoikaiset esi-isäni ovat asuneet seudulla yli 250 vuotta. 

 Kaavi asettuu noin 60 kilometriä kaakkoon Kuopiosta. 

 Leander menee naimisiin Anna Reetta Poutiaisen kanssa, joka syntyy neljä vuotta ennen Leanderia. Vanhimmainen lapsista saa nimekseen Juho Petteri, hän syntyy 1883. Hän on minun isoisäni, Naula-Janneksi kutsuttu. Jotkut sanovat häntä Nupi- Janneksikin, pienen kokonsa vuoksi. 

 Lapsia tulee tiuhaan tahtiin. Heitä on kaikkiaan seitsemän. 

 Seuraava on Emil, “vasemmistolainen”, joka lähtee hakemaan uutta tulevaisuutta Amerikoista. Hän saa passin 17.1.1910, saapuu Ellis Islandille helmikuun 4. päivä Mauretanialla Liverpoolista, Englannnista. Janne antaa hänelle liput Valtoihin eikä Emil tule koskaan Suomeen. Hän perustaa luontaishoitolan Bronxiin, New Yorkiin, menee naimisiin Hannan kanssa, mutta he eivät saa lapsia. Vallankumous vaihtuu pienyrittäjyydeksi. 

 Minä käyn Worcesterissa, Massachussetsissa, 90-luvun lopussa, jossa Emil alkujaan asuu. Löydän ränsistyneen, kolmikerroksisen talon, joka on Emilin ensimmäinen asuinpaikka. Mutta Bronxiin en silloin pääse. Vasta seuraavalla vuosikymmenellä minulle tarjoutuu tilaisuus käydä siellä. Asuintalokin, 1844 Arthur Avenue, on vielä jäljellä! 

 Leon perustaa rautakaupan Kajaaniin, mutta ei saa sitä menestymään. Hän tekee itsemurhan ja kuolee ammeeseen viillettyään valtimot auki. Isäni serkun vaimo, suomenruotsalainen Eve, on joskus kysynyt, onko meidän suvussa ollut hermosairautta. Se on tarkentunut mieleeni elävästi, olin vasta pikkutyttö… 

Leon kaksoissisko Ida on pitkään Yhdysvalloissa varakkaan perheen talouden-hoitajana. Leon kuoltua hän palaa Suomeen, sairastelee, ja on välillä hermoparantolassa. Ida menehtyy umpisuolen tulehdukseen 44-vuotiaana. 

 Iivari tulee Kuopioon 1910-luvulla ja Janne tekee hänestä puuseppätehtaan isännöitsijän. Sittemmin Iivari perustaa pussitehtaan, mutta pussitehtaan tehtyä konkurssin hän muuttaa perheineen Lappajärvelle 30-luvulla. 

 Selma toimii ukin liikkeessä kassaneitinä. Hän on hyvin lapsirakas ja asuu Jannen ja Alinan luona. Suku kutsuu häntä “jämptiksi ja tarkaksi”. Nuorena kuollut Selma saa sokeritaudin ja menehtyy 35-vuotiaana. 

 Pahnanpohjimmainen on Anna Lovisa eli Anni. Hän elää heistä kaikkein kauimmin, yli seitsemänkymmentävuotiaaksi. Hän on kaupanhoitajana isänsä kaupassa Kaavilla. Sinne saapuu Juho Swen Riihimäki, pitkä komea mies, ja he menevät naimisiin. Mies saa lentävän keuhkotaudin ja hän kuolee 9 kuukauden kuluttua. Isänsä kuoltua Anni tulee Kuopioon, käy kauppakoulun, Jannen patistamana, ja pestautuu rautakaupan konttoriin. Tarina kertoo Annin olleen tarkka “frouva”: juoksupoika toi hänelle aina puolikkaan polakkaa ja kolme kokonaista muikkua, puurot ja vellit tulivat Sammon ravintolasta, naapurikorttelista. Vessaan menokin oli hyvin täsmällistä. 

 Minulle Anni-täti oli etäinen, Alina-mummi taas hellä ja läheinen. Alinan suoranuottisuus, rohkeus ja asioihin tarttuminen olivat asioita, joita hänessä aina ihailin.

Isoisäni tuli Kuopioon 1899, jolloin hän oli vasta kuudentoista. Alkuun hän oli kauppa-apulaisena Löfin rautakaupassa. Elettiin vielä Venäjän vallan aikaa ja edellisen vuosisadan alussa tehtaita ja firmoja pystytettiin Kuopioonkin. Nuoret rautakauppa-apulaiset Janne Vartiainen, J.V. Miettinen ja Olli Mustonen päättivät perustaa vuonna 1907 avoimena yhtiönä Pohjois-Savon Rautakaupan.

Vuonna 1913 liike muutettiin osakeyhtiöksi ja yhtiön ensimmäiseksi toimitusjohtajaksi valittiin isoisäni Janne Vartiainen. Hän hoiti tehtävää aina vuoteen 1930, jolloin isäni Osmo oli jo kauppakorkeakoulussa Helsingissä. Tulevaa tehtävää varten…

Ukki omisti myös Kuopion Konepajan ja Puuseppätehdas Oyn, samoin Kuopion Uuden Kirjapainon, jossa hänellä oli osake-enemmistö. Hän toimi myös Talo- Osakeyhtiö Suojan johtokunnan puheenjohtajana sekä jäsenenä eräiden muidenkin osakeyhtiöiden johtokunnissa.

Vapaussodan, tai niin kuin sitä nykyisin sanotaan kansalaissodan aikaan Janne toimi Kuopion intendentuurin päällikkönä.

Janne harjoitti myös maanviljelystä kahdella Siilinjärvellä omistamallaan maatilalla, Hamulassa ja Panneniemessä, missä kasvatettiin muun muassa hyviä juoksijahevosia. Kerrotaan että kun Janne joutui myymään 30-luvun pulavuosina maatilansa, osan niistä osti Kuopion Ilmailuhallitus, josta myöhemmin kehittyi nykyinen Rissalan lentokenttä.

Markku Kuismalta ilmestyi vuonna 2010 kirja nimeltä “Sodasta syntynyt”, joka kertoo vuosista 1914 - 1920, Sarajeveon laukauksista Tarton rauhaan. Siitä miten rahamiehet synnyttivät Suomen - vallankumouksen alla ja sen jälkeen.

Niitä jälkiä seurasi omalla tavallaan myös Janne.

Luotiin siis koko suomalaisen talouden perusta ja suomalainen pääomaryhmittymä. Valkoisen Suomen alkuvaiheen teollisuuspolitiikka oli kovanokkaista kapitalismia. Ensimmäisen maailmansodan loppuselvittelyjen aikaan maltilla ei olisi pitkälle pötkitty. Tarvittiin häikäilemätöntä riskinottokykyä ja satumaista onnea. Sen ajan talousmiehillä oli niitä molempia. Niin kuin oli Jannellakin. 

Se yhdistelmä oli hyödyksi koko kansakunnalle.

Yllättäen itsenäistynyt syrjäinen tasavalta alkoi näyttää uskottavammalta kuin koskaan, vaikka suhde Venäjään olikin pitkä. Markku Kuisma ei hyväksy kiiltokuvaa, jossa intomieliset patriootit ponnistelevat pitkäjännitteisesti itsenäisyyden puolesta.

Jos Suomi koskaan oli ajopuu, niin se oli 1917 ja 1918!

Eikä Kuisman mukaan Leninillä ollut tippaakaan jalomielisyyttä Suomea kohtaan. Vallankumousdiktaattorilla ei ollut aiettakaan luopua Suomesta.

“Teollisuudella ja firmoilla oli poikamaisen riuskat otteet ja se puri. Jääviydestä ei kannettu murhetta. Se oli melkoinen veljeskunta”, kuten Kuisma sanoi.

  

Mitkä sitten olivat ne geenit, jotka saivat Jannen myöhemmin alkoholisoitumaan? Liian nopeatahtinen meno, pää ei kestänyt. “Liian paljon, liian varhain”, niin kuin ennen vanhaan sanottiin. Minulle ukki jäi vieraaksi, olin vasta kahdentoista kun ukki kuoli eikä meidän perheessä koskaan puhuttu hänen juoppokausistaan. Häpeällinen asia se oli siihen aikaan. Sodan jälkeen ukki rauhoittui, oli hiljainen vanhus joka ei koskaan enää puuttunut mihinkään.

Isoäitini Alina kirjoitti Helsingissä opiskelevalle isälleni lukemattomia kirjeitä, laittoi paketteja, kertoili arkipäivän puuhistaan mutta myös Jannen sekoiluista. Talvella 1932, kun isä oli toista vuotta Kauppakorkeakoulussa, Janne oli joutunut taas hoitoon, tällä kertaa Helsinkiin asti.

Kammio oli 1800-luvun puolesta välin ollut köyhäintalo, josta sitten myöhemmin tehtiin tuberkuloosiparantola ja mielisairaala. Sairaala toimi Kammio-nimisen villan alueella, nykyisen Töölön sairaalan kohdalla. Sen edessä kulki Kammionkatu, joka vasta 1966 muutettiin Sibeliuskaduksi. Meidän nuori perhe, Jorma ja minä, asuimme korttelin päässä Kammiosta 60-luvun alussa…

Tänne lähetettiin myös Janne.

Ja Alina kirjoittaa helmikuun yhdeksäntenätoista päivänä pojalleen: “Rakas Osmo, Kuule veikkonen, ei se toimita mitään se isäsi olo siellä, jos hän pääsee sieltä liikkeelle, häntä ei sinne saada millään, siitä olen varma… Hän on nyt taas ihan kiihkeimmillään hermonsa puolesta, tunnen Jannen niin hyvin että pari viikkoa on ihan kuin neulojen nenässä, ja tietenkin sen takia kun hermot on piloilla. Onhan hänellä halu hyvään ja oikeaan elämään, mutta voima puuttuu. Ajattelen että ainakin kuukausi Kammiossa, ja sitten voi olla hyvinkin riittävä aika”.

Raskaita aikoja Alinalle 30-luvun alku.

Laatikon pohjalta löytyy melkoinen määrä todistuksia Osmon kouluajoilta. Ilmeisesti Alinan tallentamia ja liki 100-vuotiaita. Nopea silmäys niihin:”Kuopion kaupungin kansakoulun I luokan oppilas kevätlukukaudelta 1918. Käytös hyvä 10, tarkkuus tyydyttävä 8”. Keskiarvoksi merkkautui 7, vain sisälukutaito on 8 ja kaunokirjoitus 6. Isä on kuukautta aiemmin täyttänyt kahdeksan vuotta.

Edellisenä vuonna Suomi on irtaantunut Venäjästä ja Suomesta on tullut itsenäinen valtio.

Syksyllä 1922 Osmo siirtyy Kuopion Suomalaiseen Lyseoon. Ensimmäisellä luokalla käytös ylenee 7,1:ään. Pikkuisen jo parannusta… Siellä on suomenkieltä, ruotsia, saksaa, ranskaa, englantia, venäjää, latinaa. Kieliä hulvaton määrä. Filosofian alkeetkin löytyy, mutta ekaluokkalaisille sitä ei vielä opeteta. Osmo saa ensimmäisellä luokalla opetusta uskonopissa ja kirkkohistoriassa, suomenkielessä, ainekirjoituksessa, ruotsinkielessä, maantiedossa, kasviopissa, eläintieteessä, laskennossa, kaunokirjoituksessa, piirustuksessa ja voimistelussa. Ei kuitenkaan laulussa, jota opetetaan vain kahdella keskiluokalla.

Tammikuussa 1922 “oppilas Vartiainen istuu 1 tunnin kirosanan lausumisesta opettajan tarkastaessa vihkoa ja sitä arvostellessa”. Omatoiminen nuorimies.

Viisitoistavuotiaan on “käytös alennettu vallattomuudesta kemian tunnilla”.

Syksyllä arvosanat nousevat jo 7,8:ään. Venäjässä ja englannissa on ysit, voimistelussa täysi kymppi. Kronikkaan tallentuu penkkareissa seuraavat värssyt Osmo Johannes Vartiaisesta:

“Missä jyllää kovin voima 

Vartiaisen Osmo oiva 

näyttää temput varsin somat, 

hällä näät on kädet kovat. 

Kyllä arvaa, hällä aivot 

ovat oivat tiedon kaivot”.

Nämä siis “pursusivat VIII:n luokan runo-suolesta”.

Ja tässä Kuopion Suomalaisen Lyseon päästötodistus VIII:n luokalta: arvosana 8,2. Kieliä Osmo pakertaa ruotsinkielestä, saksasta, venäjästä ja englannista, voimistelusta hän saa täyden kympin. Ylioppilastutkintolautakunnalta hän saa 25.5.1929 arvosanan cum laude approbatur. Vain reaalissa ja matematiikassa hän saa laudaturin.

Armeijan hän aloittaa jo saman vuoden syksyllä.

Sitten isä astuu remmiin. Hän aloittaa “salaisen” päiväkirjansa huhtikuussa 1933 ja lopettaa maaliskuussa 1934. Hän on vain kahdenkymmenen kolmen. “Kiireesti on menty. Eikä epäillä onnistumista. Luojan kiitos että teoreettinen pohja on kestävä, mutta käytäntö ei ole sitä vielä kruunannut”, nuori toimitusjohtaja kirjoittaa.

Ja isä jatkaa. Hänen kiihkeä temponsa vie mukaansa… “Yhteiskunnalliselta ajattelutavaltani olen nyt fasisti, selvä demokratian ja parlamentarismin vieroja. Opit kumminkin kiteytymättömiä, tunnustukset tekemättä. Ehkäpä nekin selvinnevät, kun aikaa kuluu ja parta harmaantuu. Nyt liittynyt IKL:ään, isänmaalliseen kansanliikkeeseen. Olen kuulunut hetken aikaa AKS:ään, eronnut sokean raivosuomalaisuuden takia. Ihmisen ei pidä olla kiihkoilija, ainakaan kielikysymyksessä.”

Tulisieluinen pappi Elias Simojoki oli AKS:n perustaja. Hän oli myös poliitikko ja sotilas, jolla oli “valtava karsima, joka lumosi kansan”, niin kuin Liisa Tenkku, eräs hänen sukulaisistaan taannoisessa tv-haastattelussa sanoi.

Suomen yhdentyminen Laatokasta Vienanmerelle oli suuri utopia, jolle Simojoki ei nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa.

Ja näin kirjoittaa myös isäni: “Tarvitsemme pistimiä vaaran hetkellä eikä länsimaista liberaalia valistusta. Karjalan me otamme kun idässä joskus palo alkaa. Karjala kuuluu meille, se on elinehto eikä yksinomaan tunnekysymys.” 

Hän sanoo kestävyyttään huonoksi. “Se näkyy elämässä joutuvan monta kertaa tiukalle koetukselle. Se johtunee monta kertaa harkitsemisen vähyydestä ja toisaalta kokemuksen lyhyydestä.” 

Sitten on myös Jannesta. “Ja Janne juoppohulluna, taas välillä Niuvassa, näki jo pikku-ukkoja. Ei taida siitä tulla eläjää. Pohjolan maatilat myyty. Panneniemi mynnissä. Kaikki raha-asiat kaivon luukulla. Selvä on jo jälki.”

Ja piipahdus Helsingissä. “Kävin Helsingssä ja olin ensi kertaa mukana rautaherrojen kokouksessa, keskustelua myöskin siellä onnettomasta markkinatilanteesta. Koko maailma tuntuu olevan sekaisin eikä parannuksestakaan tunnu tulevan mitään.”

Keväällä 1934 vielä Isänmaallisesta kansanliikkeestä. “IKL elää voimistumisen kautta. Eduskunta värkkää epätoivon vimmalla poikkeuslakeja meitä vastaan, mutta eivät ne mitään voi. Virossa tapahtunut Pätsin ja Laidonerin vallankaappaus. Mikähän sielläkin tulenee? Nyt Aj:nä PoI:ssä, töitä sielläkin jonkun verran, mutta se on vaan vaihtelua, joka virkistää tätä elämän harmautta.”

Isänmaallinen kansanliikehän perustettiin kaksi vuotta aiemmin, vuonna 1932. Se oli Kokoomustakin oikeammalla ja sai 14 kansanedustajaa Kokoomuksen hävitessä yli puolet kannattajistaan. Miten kauan isäni oli ollut mukana IKL:sää, sitä en saa koskaan tietää. Nuoruuden ehdottomuusko ajoi hänet siihen? Aavistus tulevastakin…

Lainaan viimeisiä rivejä hän päiväkirjastaan:

“Me elämme nyt kauhean kuluttavaa ja nopeasti ihmisiä vanhentavaa aikaa…On kuin rajusään edellä kaikilla elämän ajoilla. Työväestön olot kehnot, liikemiehet kovassa pinteessä, politiikka kireällä kuin viulussa kielet… kaikki ihmiset hermostuneita. Idässä kumisee. Saksa varustautuu, ei käykään aseistariisuntakonferensseissa, jotka osoittautuneet nolliksi ja eronnut Kansanliitosta… Konkonen Englannissa, hänen isänsä näkyy kuolleen (23.3.1934).”

Helvi Konkosesta tulee sittemmin hänen puolisonsa..

Syksyllä 1935, likellä puolta yötä, isäni kirjoitti äidilleni pitkän, koskettavan kirjeen. Helvi on vielä Helsingissä töissä, Alkoholiliikkeen kirjanpitäjänä. Olihan äiti jo kahdenkymmenen viiden vanha.

Isää vaivasi yleinen saamattomuus. Hän oli ollut koko syksyn huonossa kunnossa, oli käynyt lääkärissäkin, joka oli ehdottanut ruokajärjestyksen muuttamista. Ja vanha katarri oli taas uusiutunut. Olo oli sekä ruumiillisesti että fyysisesti “puolenoloisessa” kunnossa, paino oli pudonnut rankasti ja henkisen vireyden laskukin koetteli isää. Kilpailu oli vienyt kannattavuuden sellaiseksi, että hän näki sen jo hyvin “tummalla puolen”, niin kuin hän sattuvasti sanoi.

Nuori toimitusjohtajuus ei tuota tuloksia - sellaisia joita pitäisi saada. Se kummittelee aamusta ja illasta eikä anna hetken rauhaa.  

Välit isäukon kanssa eivät ole eivätkä kai enää tulekaan sellaiseksi kuin muiden isäin ja poikain välillä tulisi olla. On ikään kuin joku näkymätön olisi astunut meidän väliin eikä se anna enää syntyä sitä suhdetta, joka ymmärtäisi toisen puutteet ja heikkoudet vaan päinvastoin ilmenevät päivä päivältä yhä räikeämpinä. Syynä asian tällaiseen kulkuun on ukkoraukan suuri heikkous tuliliemeen ja sen liian pitkälle mennyt vaikutus. Kun ukko on ottanut, on hän minulle aivan vieras ihminen, jota kohtaan tunnen välistä sääliä, välistä jotain sellaista, jota en uskalla itsellenikään tunnustaa. Voit kuvitella elämän tällaisessa ilmapiirissä. Ainoa sovittava ja minua tähän sitova suhde on äidin ja minun välillä. Ellei jotakin sellaista olisi, lentäisin päätä pahkaa täältä minne hyvänsä, saman tekevää minne, kun vain pois. - - - En enää pitkälti tunnu jaksavan tätä henkistä painostusta kestää, se kun välistä tuo mukanaan suoranaista fyysillistä heikkoutta, käteni ihan vapisevat. En tätä ole kirjoittanut valittaakseni vaan tunnen tarvetta saada uskoa tämä sieluni ahdistus. Äidilleni en siitä ole sanonut mitään, sillä tunnen sen koskevan häneen liian kipeästi. Hän koettaa ja jaksaa ymmärtää vielä isääni, jota minä en pysty tekemään.” 

Lopuksi on muutama rivi liikkeen nuorista apulaisista, joista jo kolmas on menossa avioon. Haikeutta, ehkä jo omalta kohdaltakin, ja se “naiivi onnellisuuden häivä”, joka paistaa vihittävän naapurin touhuista, kun hän viimeisenä ostoksenaan osoittaa kalansiivouslautaansa…

Helville hän toivottaa pikaista parantumista niistä “taudiniduista”, joista Helsi edellisessä kirjeessän mainitsee. “Kipeänä on kenkku olla”, rohkaisee hän morsiantaan. Tervehdyksenä lukee Yours Ossi…

Veljeni ja minä synnymme juuri sodan alla. YH alkaa jo lokakuussa 1939 ja isä jää rintamalle kun palo alkaa marraskuussa.

Isäni on keväällä täyttänyt 29 vuotta. Sotaan hän lähtee reservin luutnanttina, talvisodan jälkeen hänet ylennetään kapteeniksi. Talvisotaan hän osallistuu Laatokan koillispuolella, jatkosotaan 1941 - 1944 hän toimii raskaan patteriston 28 tykistökapteenina ja huoltopäällikkönä. Hän osallistuu taisteluihin Pälkjärvellä, Ruskealassa, Sortavalassa, Rautlahdella sekä Aunuksessa. Hän on mukana myös Tsokkilassa, Nuosjärvellä, Kaskesniemessä, Matrossassa, Polovinassa, Vilgassa ja Äänislinnassa (nyk. Petroskoissa). Hän osallistuu myös Syvärin ylitykseen ja on mukana Juksovassa, Gorassa ja Ostassa.

“Kolmannen kerran Syvärin ylitykseen ryhdyttiin lokakuun alussa 1941. Tällä kertaa vahva tykistötuli tuki ylitystä. Miehistöä oli väsymyksen lisäksi arveluttanut leveän virran ylittäminen ilman riittävää tulisuojaa. Tykistön tulivalmistelun jälkeen Syväri ylitettiin kuitenkin ilman merkittävää vihollisen vastarintaa. - - - Tiedustelutietojen mukaan alueelle keskitettiin Siperiasta saapunutta tuoretta neuvostodivisioonaa, joka tuli Taka-Baikalilta ja oli valiojoukon maineessa. Kyseessä oli venäläisten ensimmäinen vastahyökkäys Syvärillä. — Suomalaiset ryhmittyivät puolustuksen linjalle Osta-Gora. Torjuntataistelut riehuivat kymmenen päivän ajan, — Taisteluja käytiin erittäin ankarissa olosuhteissa: pakkasta oli joulukuussa jopa -40 astetta. Goran kylä saatiin vallattua kiivaiden taistelujen jälkeen tammikuun alussa 1942.”

Näin kerrotaan kenraalimajuri Talvelan VI armeijakunnan lohkolta, alueelta jolle isänikin osallistui. 

En saa isältäni koskaan kuulla näistä asioista.

Hankin Kansallisarkistosta kantakortin ja päällystökortin, joissa mainitaan myös hänen vieraitten kielten taitonsa. Siinä kerrotaan että kielet ovat ruotsi, saksa ja englanti. Venäjäkin siinä on himmeänä, mutta jostain syystä se on poispyyhitty.

Autojen alkaessa ilmestyä Suomen maanteille Pohjois-Savon Rautakauppa perusti myös auto-osaston ja korjaamon. Jo vuonna 1924 toiminimelle tuli Ford-autojen edustus. PoSaRaan laitettiin myös lasi- ja porsliiniosastot, urheiluosasto, radio- ja moottoriosasto ja myöhemmin rakennus- ja tehdastarvikkeet. Vuonna 1936 perustettiin Varkauden myymälä ja talvisodan aattona avattiin tytärliike Pieksämäellä.

Sotien aikana liikkeen palvelumahdollisuuksiin tuli rajoituksia, kun tavaroiden saanti ja kuljetukset vaikeutuivat. Henkilökuntaan kuuluvista miehistä 2/3 oli sotatoimissa, ja jopa varastossakin käytettiin naistyövoimaa.

Talvisodan aikaisessa Kuopion pommituksessa tuhoutui liikkeen päämyymälä Maaherrankadun ja Kauppakadun kulmauksessa perustuksiaan myöten. Palaneen talon paikalle rakennettiin yhtiön uusi liikerakennus.

Kuopionkin puutaloidylli alkoi sodan jälkeen väistyä suurten kerrostalojen tieltä ja PoSaRalla oli melkoinen osuus tähän rakennustyöhön. Neljäskymmenesyhdeksäs toimintavuosi vuonna 1956 merkitsi uuden rajapyykin saavuttamista, sillä silloin myynti ensimmäisen kerran ylitti miljardin Suomen markan rajan. Henkilökunta oli kasvanut 5 työntekijästä 130:een.

Seuraavana kesänä, 50-vuotisjuhlavuonna, avataan toinen myymälä Puijonkatu 29 sijaitsevassa talossa.

Vuonna 1966 avataan H-tavaratalo. Samana vuonna lopetetaan Puijonkadun myymälä. H-tavaratalo sijaitsee Carlsonia vastapäätä, Haapaniemenkadun ja Kauppakadun kulmassa. Siellä on muun muassa iso talousosasto, jossa itsekin muistan käyneeni.

PoSaRaan läheiset sukulaisuussuhteet omaavassa Savon Pussitehdas Oy:ssä jatkuu toiminta myös.

Viime vuosisadan alussa, ukin aloittaessa toimintansa, toiminta- ja palvelumahdollisuudet olivat vaatimattomat. Esimerkiksi autoja ei ollut, vaan rautakaupalla oli neljä hevosta, joilla kuljetettiin suuremmat tavaraerät asiakkaille ja hevosilla suorittivat kauppamatkustajat pitkät kierroksensa.

Työajat olivat pitkiä, alkuun 10 tuntia, aamuseitsemästä iltaseitsemään. Juuri ennen Suomen itsenäistymistä siirryttiin 8-tuntiseen työpäivään.

Aikanaan paloivat kaasuvalot ja tavaranäyttely oli varsin suppea. Kattoon ei tavaroita enää ripustettu vaan niitä varten oli seinämillä telineitä, joissa oli lapioita varsineen ja ilman, rautakankia, maitoastioita, aseita. Kesäisin oli myymälän seinänvierustoilla pitkät rivit maalaisten koreja, kontteja ja vanerisia matkalaukkuja, joita maalaisasiakkaat kävivät laivaan mentässä hakemaan. Talvisin oli taas liikkeen pihalla maalaisasiakkaiden hevosia.   

Maalaiset muodostivatkin aikoinaan huomattavan asiakasryhmän, sillä maaseudulla oli harvassa rautatavaroita myyviä kauppoja.

Jo kadonneen asiakasryhmän muodostivat niin sanotut laukkuryssät eli reppurit, jotka myytyään omat kauppatavaransa täällä sisämaassa veivät mennessään Vienan- Karjalaan rekiterästä, narua, hevosenkenkiä ja muuta, ja myivät ne sitten omilla seuduillaan. 

Varsinkin Kuopion talvimarkkinoiden aikaan tammikuussa, jotka minäkin muistan 40-luvulta hyvin, olivat vienankarjalaiset suurin joukoin liikkeellä vuosisadan alkupuolella. He toivat “seltiä”, jäädytettyjä silakoita ja veivät mennessään rautakauppatavaraa rajan taakse vietäväksi.

Rakennustarvikkeiden myynti näytteli vuosisadan alussa vaatimatonta osaa. Monet rakennusaineet odottivat vielä keksimistään. Sementti myytiin tynnyreissä, joiden vetokyky oli 170 kiloa. Vesijohtotarvikkeita, väriaineita ja maatalouskoneita myytiin niitäkin suhteellisesti enemmän vuosisadan alkupuolella, kun alan erikoisliikkeitä ei ollut paikkakunnalla. Lasi-, posliini- ja taloustavarat tulivat merkittäväksi kauppatavararyhmäksi 30-luvulla.

70-luvun alussa, isäni täyttäessä 60, rautakaupat alkoivat olla todellisia tavaratalotyyppisiä ostoskeskuksia. Artikkelivalikoimat käsittivät jopa 30 000 eri nimikettä.

Varsinainen rautaosasto oli yleiskeskus, jossa valtaosa alan tavaroista oli saatavissa: siellä olivat rakennustarvikkeet, työkalut, maalaustarvikkeet, erilaiset koneet, moottorit, urheilutarvikkeet. Talousosastolla oli taloustarvikkeet, jääkaapit, pölynimurit, pesukoneet, taidelasi, lahjaesineet. Tukkuosastolle oli taas keskitetty jälleenmyyjille tapahtuva myynti- ja auto-osasto, joka välitti niin autoja, traktoreita, moottoripyöriä kuin varaosia. 70-luvulla myytiin muun muassa Sisua, Leylandia, Rovereita sekä Plymouthia, sekä Continental- että Normag-traktoreita. Auto-osaston myymälässä olivat myös aseet sekä ampuma- ja sähkötarvikkeet.

Samana keväänä kun kirjoitin ylioppilaaksi, isäni oli ostanut suuren, amerikkalaisen Plymouth Plazan. Kuopion kokoisessa kaupungissa kellertävän värinen auto oli 50- luvulla aikamoisen ihmetyksen aihe. Minua se jotenkin hävetti, johon isäni tokaisi: “Sehän on ihan paskan värinen ja määkii kuin pässi”.

60-luvulla tulivat jo trukit siirto- ja nostotehtäviin. Ero oli tietysti valtava. Ajan vaatimukset pakottivat suunnitelmallisiin uudestijärjestelyihin ja rationalisointiin. Rauta-ala alkoi mennä huimasti eteenpäin.

Sen lisäksi että PoSaRasta tuli 40-luvun lopulla maakunnan suurin rautakauppa, Osmo Vartiainen oli näkyvä ja kuuluva hahmo monessa muussakin toiminnassa.

Isäni oli Kirjapaino Savon johtokunnassa, Rautakonttori Oy:n hallintoneuvoston puheenjohtaja, Pohjois-Savon ammattioppilaitoksen liittovaltuustossa, Kuopion kaupungin sähkölaitoksen johtokunnassa, Kuopion kaupunginhallituksen Kansallisen kokoomuksen jäsen lähes 20 vuotta. 

Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Alankomaiden kunniakonsulin arvon hän sai 1948, kauppaneuvos hänestä tuli 1962.

Minäkin muistan Aaro Antikaisen, joka toimi pitkälti neljäkymmentä vuotta varastonhoitajana PoSaRassa. Hän kertoi alkuajoista muun muassa tällaista:

“Varastot oli pikkuruisia ja epäkäytännöllisiä. Niitä oli kolme liikkeen pihassa, yksi Suomen Pankin takapihalla ja yksi, niin kutsuttu “laani”, Linnanlahden rannalla. Varastossa oli 7 - 8 ajomiestä, ja niillä oli rahtia talvisaikaan jopa Rautavaaralle ja Heinävedelle asti. Pahin pulma oli keväisin, kun laivat eivät ottaneet rautatavaraa heti avoveden auettua, ainoastaan ruokatavara kelpasi. Odottaa sai jopa pari viikkoa, ennen kuin lähetykset saatiin menemään.”

Raudat olivat 5 - 6 metrin tangoissa. Ei ollut vielä betoni- eikä harjaterästä. Sementti oli tynnyreissä, vernissa tammitynnyreissä ja venäläinen koneöljy haapatynnyreissä, joista se väkisin vuoti maahan, kun tynnyrit kesäkuumalla ravistuivat. Tynnyreissä tuli myös puuterva. Terva oli kevätsesonkitavaraa, samoin sorkka-aurat ja puiset kärrynpyörät, joita kevättalvella raudoitettiin valtavat määrät.

Juoksupoika oli tärkeä tekijä firmassa. Oli vain yksi poika ja monta käskijää! Juoksupojan tehtäviin luului myös uunien lämmitys talvella. Sulkemisajan päätyttyä piti vielä lakaista myymälä.   

Talvella hiljaisena aikana laitettiin lanka- ja hevosnauloja 50 ja 100 kpl paketteihin. Käärepaperina käytettiin vanhoista tapettikirjoista reväistyjä lehtiä.

Eletään talvea 1970. Isäni täyttää keväällä 60, kun hän myy firmansa osakekannan. Sen ostaa Telko Oy, teollisuuden maahantuoja, jonka omistavat suuret teollisuus- laitokset, muun muassa Kymiyhtiö. Suurin osa henkilökuntaa jää Telkon omistukseen. Vielä 60-luvun puolella firmassa on liki 1000 ihmistä, Kuopiossa kaksi liikettä, Varkaudessakin kaksi ja Pieksämäellä yksi. Ison keskusvaraston lisäksi rakennetaan 60-luvulla vielä teräsvarastorakennus Kuopioon.

Ainoat syyt, jotka isäni minulle kertoo, ovat “suuret varastokustannukset”, joita en edes silloin oikein ymmärrä - ja terveys. Hän haluaa vielä “kolmannen elämän”, muuttaa talveksi etelään ja nauttia myös siitä.

Vanhempani muuttavatkin viideksi vuodeksi Kanarian saarille, josta he ostavat talon, laittavat saunan ja ovat siellä joka vuosi kuusi kuukautta.

Äitini kuitenkin pahastuu. Mitä aikoo ainoa veljeni tehdä, hän on yhä firmassa… Jääkö hän vain “palkolliseksi”? Itse olen asunut jo toistakymmentä vuotta Helsingissä, minulla on perhe, pienet lapset, suomentajan työ. Elämä on etäällä Kuopion ympyröistä.

Ja äitini ääni on vielä olematon, kuulumaton. Eikä hän ollut naimisiinmenon jälkeen ollut koskaan töissä.

Silloin ei edellisen sukupolven naisilla ollut mitään sananvaltaa. Edes koulutetuilla naisilla, niin kuin äidilläni, joka oli käynyt sekä Kauppakorkeakoulun että notaarin tutkinnon Helsingin yliopistossa.

Veljeni Matti lähtee jo kahden vuoden päästä Rautasavosta.

Telkon taru loppuu vuonna 1976, vuoden päästä isäni kuolemasta.    

Olen säilyttänyt kaksi isäni muistokirjoitusta, joihin silloin tällöin palaan. Iän myötä ne ovat tulleet hyvin rakkaiksi.

Savon Sanomien päätoimittaja kirjoitti kaksi päivää isäni kuoleman jälkeen, 13.8. 1975: “Näin syntyi pitkä jänneväli, jännitys, elämänkaari, jonka toinen puoli täyttyi liike-elämän ilmapiirissä, toinen osa jatkuvasta opiskelusta. Tuloksena oli värikäs hahmo, persoonallisuus, joka joskus tyrmäsi tietomäärällään, lukeneisuudellaan, kielitaidollaan - henkisellä energiallaan, eleganssillaan. Silti: jalat maassa, käytännön mies sormenpäitään myöten. Fyysisesti kymmenen vuotta iästään jäljessä, henkisesti pitkälti aikaansa edellä.”

Isäni oli päätoimittajalle joskus sanonut: “Elämä ei ole teoriaa. Se on käytäntöä. Se on yksilön ja ympäristön yhteistulosta. Se on AINA arvaamaton.”

Toinen kirjoittaja oli minulle jo lapsuudesta tuttu. Hän oli Osmo P. Karttunen. Olin pikkutyttö, kun hän istahti meille sattumoisin päivälliselle ja rupesi vaivihkaa näyttelemään vasemman käden nimetöntään, johon oli ilmestynyt kiiltelevä sormus. Kaima oli kihlautunut Liisa Saastamoisen kanssa. Hän oli vuorineuvoksen tytär, yksi Saastamoisen Yhtymän perillisistä.   

Ja Osmo P. kirjoitti: “Jatkuva itsensäkehittäminen - lukien, mietiskellen, keskustellen ja matkustaen loivat Kaimalle avaran tietomäärän ja terävän analyyttisen kyvyn. Ne liittyneinä seurallisuuteen, nopeaan ihmiskontaktiin ja railakkaaseen ulosantiin tekivät hänestä inspiroivan, mielenkiintoisen toverin.”

“Osmolle oli ominaista elämänotteen intensiivisyys. Hän ei koskaan ollut vaisus tai välinpitämätön; väsymyksen hetkinäkin hän pysytyi antamaan jotain myönteistä.”

“Liikemiehenä Osmo Vartiainen luonnollisesti kuvasteli omaa taustaansa ja aikakauttaan. Suuriruhtinaanmaassa syntyneelle, kolme itsenäisyyssotaa ja suuri pula-aika antoivat vakavan pohjasävyn ja realiteetteihin pitäytymisen halun. Tuolle liikemiespolvellehan kohtalo usein soi pääsyn sankarihautaan tai konkurssiin. Osmon pääasialliseksi elämäntehtäväksi muodostui pelastaa kolmikymmenluvun syövereihin menetetty merkittävä yritys voimakkaaseen nousuun ja menestykseen. Siinä hän taidollaan ja tarmollaan onnistui.”

Lopuksi hän kauniilla tavalla toteaa: “Se on järkyttävä todistus siitä, että ihmisen elämä on hivenen maata, hivenen taivasta ja kappale kiitävää aikaa.”

Ja toivottaa ystävälleen: “Kiitos, Kaima. Hyvää matkaa!”

Näin päättyy kuopiolaisen kauppiassukuni tarina. Sen minkä minä voin kirjoittaa. Tajunta on pohjavettä. Kukaan ei voi tunkeutua toisen tajuntaan. Eikä tarvitsekaan, sillä teitä ja portteja avautuu toistenkin kulkea silloin, kun kulkija lähestyy omaa kokemustaan.

Mitä yksityisempi se on, sitä kantavampi.

Näin ainakin toivoisin!

Joku on myös sanonut että muistaminen tekee hyvää. Muistaminen jättää myös jäljen - todisteeen siitä että olemme olemassa, kuulumme kaikki samaan ihmisyhteisöön. Kertomalla muistoista pääsemme perille myös itsestämme, ainakin pikkuisen.

Helsingissä tammikuussa 2011 Riitta Piironen o.s. Vartiainen